Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Evoluutio tieteen ja historian valossa
 
 
Evoluutio merkitsee monille ihmisille tieteellisesti todistettua totuutta ja silmiemme edessä näkyvää luonnonlakia, jonka pohjalta rakennettu evoluutioteoria selittää elämän olemassaolon ja kehittymismekanismin. Kaltaiseni luomiseen uskovat ihmiset kirjoittavat usein artikkeleita, joissa he listaavat evoluutioteorian ongelmia ja aukkoja, pitäen niitä luomisen todisteina, mikä on lähtökohtaisesti huono tapa argumentoida. Tässä artikkelissa en tuputa luomisoppia evoluutioteorian aukkoihin, vaan käsittelen neutraalisti asioita, joihin evoluutioteoria edellyttää uskomaan. Tämä artikkeli on suunnattu evoluutioteoriaan uskoville ihmisille ja sen tarkoituksena on herättää heidät pohtimaan, mihin heidän uskonsa perustuu. Todistamisen taakkaa joka minulla itselläni on luomisen suhteen, puran rinnakkaisessa artikkelissani: Luominen tieteen ja historian valossa (tulossa).
 
Sisällysluettelo:
 
1. Evoluution mekanismi
2. Fossiilitodisteet
3. Elämän alku
4. Yhteenveto
5. Lähteet
 
1. Evoluution mekanismi
 
Eliölajeissa tapahtuva muuntelu
 
Charles Darwin esitti teorian, jonka mukaan kaikki eliölajit ovat kehittyneet ajan saatossa yhteisestä kantamuodosta. Teoria perustuu Darwinin kokoamalle tieteelliselle todistusaineistolle, joista merkittävimpiä olivat linnut, joita Darwin tutki vieraillessaan Galápagossaarilla vuonna 1835. Ne olivat keskenään niin erinäköisiä, että hän luuli niiden olleen täysin erillisiä lajeja, kunnes lintutieteilijä John Gouldille kertoi hänelle, että kaikki linnut olivat itseasiassa sirkkuja. Darwin kirjoitti 1835:
 
"Merkillisin seikka on eri lajeilla tavattava täydellinen, asteittainen sarja nokankokoja: suurimmillaan nokka on kuin nokkavarpusella, pienimmillään kuin tavallisella peipolla."
 
 
Daphne Majorin saarella asuvia sirkkuja tutkittiin vuosina 1973–2001. Tuon aikajakson sisässä sirkkujen nokat muuttivat muotoa ja lintujen koko ensin suureni ja sitten pieneni. Darwin päätteli sirkkujen lajiutuneen yhdestä kantamuodosta, joka sopeutui erilaisiin saariryhmän vapaisiin ekolokeroihin. Kukin laji on hiljalleen ajan kuluessa ottanut haltuun oman ekologisen lokeronsa ja muuntunut ympäristön ja sieltä saatavan ravinnon mukaisesti.
 
Muuntelun todisteet eivät rajoitu pelkkiin sirkkuihin. Vastaavaa muuntelua on havaittu myös esimerkiksi perhosten väreissä, bakteerien antibiottiresistanssissa ja kasvien vastustuskyvyssä myrkkyjä vastaan. Ehkäpä radikaalein ja kaikkien ihmisten nähtävissä oleva esimerkki muuntelusta ovat eri koirarodut, joilla kuitenkin on sama kantamuoto (Vivas: Katso, miten koirarodut ovat muuttuneet 100 vuoden aikana). On siis täysin kiistämätöntä, etteikö eliölajeissa tapahtuisi muuntelua sekä luonnonvalinnan että ihmisten tekemien valintojen (koirajalostus) kautta. Siksi ymmärrän ihmisiä, jotka koulubiologiaa opiskeltuaan pitävät evoluutiota tieteellisesti todistettuna totuutena ja silmiemme edessä näkyvänä luonnonlakina, jonka pohjalta rakennettu evoluutioteoria selittää elämän olemassaolon ja kehittymismekanismin. Mitä siis voisin tähän enää sanoa? Käsitellään seuraavaksi evoluution mekanismia pintaa syvemmältä, geenitasolla.
 
 
Kaksi erilaista evoluution mekanismia
 
Tiede on tullut huimasti eteenpäin Darwinin ajoista, jolloin ei ollut olemassa modernia geenitiedettä. Nykyään osaamme purkaa eliölajien DNA:n auki ja tarkastella sen sisältämää koodia yksityiskohtaisesti. Siksi tiedämme nykyään myös sen, että sirkkujen muutokset, perhosten värimuuntelu, bakteerien antibiottiresistanssi, kasvien vastustuskyky myrkkyjä vastaan ja eri koirarodut ovat esimerkkejä geneettisen informaation menettämisestä ja horisontaalisesta geeninsiirrosta. Kyse ei siis ole evoluutioteorian mukaisesta evoluution mekanismista, joka tuottaa täysin uusia elimiä, rakenteita, rakennesuunnitelmia ja niihin liittyvää kvalitatiivisesti uutta geneettistä materiaalia. Kyse on olemassa olevien rakennetuntomerkkien sisällä tapahtuvasta muuntelusta eli määrällisestä muutoksesta jo olemassa olevissa elimissä, rakenteissa ja rakennesuunnitelmissa (Evoluutio - kriittinen analyysi, s. 53). Näiden mekanismien välinen ero tulisi tehdä selväksi oppikirjoissa, mutta valitettavan usein niitä pidetään yhtenä ja samana asiana. Evoluution mekanismi sellaisena kuin se evoluutioteoriassa käsitetään, on toistaiseksi tuntematon, eikä siitä ole olemassa yhtäkään tieteellisesti todistettua havaintoesimerkkiä. Evoluutioteoriaan uskominen kuitenkin edellyttää uskomista tällaisen mekanismin olemassaoloon.
 
Kun näet junan lähtevän Tampereen asemalta kohti Helsinkiä, voit olettaa sen saapuvan Helsinkiin, vaikka et olisikaan paikalla näkemässä sitä. Kun näet koiran ulkonäön muuttuvan sadassa vuodessa selkeästi, voit olettaa että miljoonien vuosien kuluttua se on kehittynyt ihan uudenlaiseksi eläimeksi, vaikka et olisikaan paikalla näkemässä sitä. Mutta tämä logiikka on harhaa. Muuntelu mitä näemme eläinlajeissa tapahtuvan, on geneettisen informaation menettämistä. Evoluution juna ei lähde Tampereelta kohti Helsinkiä, vaan se peruuttaa taaksepäin ja törmää ensimmäiseen esteeseen. Sen suunta vie lajeja vääjäämättä kohti sukupuuttoa.
 
Seuraava esimerkki havainnollistaa, että ihminen ei olisi voinut kehittyä apinan kaltaisesta kantalajista, mikäli se olisi tapahtunut tieteellisesti todistetun ja nykyään tuntemamme evoluution mekanismin kautta. Evoluutioteorian mukaan esi-isiemme sukupolvi oli noin 20 vuoden pituinen. 10 miljoonaan vuoteen mahtuu siis 500 000 sukupolvea. Vauhditamme evoluutiota ja oletamme, että jokaisessa sukupolvessa on yksi uros ja yksi naaras, joille molemmille ilmaantuu niin hyödyllinen mutaatio, että kaikki muut menehtyvät ja uusi pari muodostaa aina uuden 100 000 yksilön suuruisen populaation. Jos näin onnellisesti käy jokaisessa sukupolvessa 10 miljoonan vuoden ajan, saataisiin yhteensä 500 000 hyödyllistä mutaatiota. Se on 0,014% perimästä. Tämä määrä ei mitenkään riitä selittämään puhekyvyn ja käsien anatomian kehittymistä, puhumattakaan kymmenkertaisesti pidemmästä lapsuus- ja nuoruusajasta ja aivojen 1000 kuutiosenttimetriä suuremmasta koosta (Walter Remine, The Biotic Message).
 
Yllä oleva esimerkki suosi evoluutiota kohtuuttomasti, sillä evoluutioteoria edellyttää, että uusi ja harvinainen mutaatio leviää pysyvästi populaatioon, jossa vanha ominaisuus on hallitsevana. Esi-isiemme populaatio on ollut arviolta noin 100 000 yksilön suuruinen, eikä pariskunta tietenkään voi saada joka sukupolven aikana 100 000 jälkeläistä. Brittiläinen geneetikko ja evoluutiobiologi J. B. S. Haldane arvioi, että nisäkkäillä tarvittaisiin noin 300 sukupolvea kunkin edullisen mutaation leviämistä varten. Kun Haldanen dilemmaa sovelletaan yllä olevaan esimerkkiin, 10 miljoonassa vuodessa vain 1667 hyödyllistä mutaatiota vakiintuisi pysyvästi populaatioon. Se on 1/50 000 000 yhdestä prosentista. Evoluution mahdollisuudet pienenevät vielä tätäkin pienemmiksi, kun huomioimme, että yhdysvaltalainen paleontologi ja evoluutiobiologi Stephen Jay Gould on todennut populaation pysyvän muuttumattomana 90% ajastaan. Evoluutioteorian antamat 10 miljoonaa vuotta eivät mitenkään riitä ihmisen kehittymiseen apinan kaltaisesta kantalajista. Siihen tarvittaisiin miljardeja vuosia lisää aikaa!
 
Aikaparadoksi pahenee entisestään, sillä nykyään tiedämme, että pysyviä mutaatioita jää yksilön genomiin 4,2-6,7 kappaletta yhden sukupolven aikana, ja niistä 1,6-3,1 on haitallisia. Näin korkean mutaatiomäärän olisi pitänyt viedä ihmiset sukupuuttoon jo kauan sitten (Nature 397: 293-294 ja 344-347). Jos ihmislaji olisi todella 200 000–250 000 vuotta vanha kuten evoluutioteoria väittää, kaikki biologinen informaatio olisi jo hävinnyt mutaatioista johtuen. Ihminen ei ole voinut kehittyä lyhyessä ajassa, koska evoluution mekanismi vaatii moninverroin enemmän aikaa kuin mitä nykytiede määrittelee planeettamme iäksi. Samalla kuitenkin tiedämme, että evoluution mekanismi vie lajin sukupuuttoon geneettisen rappion myötä paljon lyhyemmässä ajassa. Näin ollen evoluution mekanismi on täysin voimaton synnyttämään ihmislajia missään aikahaarukassa.
 
Evoluutioteorian mukaan simpanssien kehityslinja erkani ihmisistä noin 5–6 miljoonaa vuotta sitten. Japanilaisen Institute of Physical and Chemical Research'in tutkijat kertoivat, että ihmisen ja simpanssin geneettinen ero on noin 15%. Genomiprojektin johtaja Yoshiyuki Sakuki kertoi, että ero on huomattavasti suurempi kuin aikaisemmin on luultu (Kyodo News 1.7.2003). Ero synnyttää aivan liian syvän kuilun ihmisen ja simpanssin välille, jotta näillä voisi olla yhteinen kantamuoto.
 
Ihmisen kehon opetetaan olevan evoluution museo, sillä sen uskotaan olevan täynnä surkastuneita elimiä kuten häntäluu, umpilisäke, nielurisat, korvan lihakset ja vilkkuluomi. Aikaisemmin näitä surkastumia väitettiin olevan jopa yli 200. Tieteen kehittyessä ja tiedon lisääntyessä lähes kaikille on kuitenkin löytynyt tehtävä. Lisäksi elimen surkastumisessa ei ole kyse evoluutioteorian mukaisesta evoluution mekanismista, vaan geneettisen informaation menettämisestä (Evoluutio - kriittinen analyysi s. 196-175).
 
 
Aikaisemmin mainitussa bakteereille tulleesta antibiottiresistenssissä on kyse luonnossa tapahtuvasta ilmiöstä, jossa laajassa populaatioissa ilmaantuu aina jonkin verran tällaisia heikkoja mutantteja. Jos antibiottiresistenssistä olisi bakteereille todella etua luonnossa, luulisi kaikkien bakteerien olevan resistenttejä. Todellisuudessa resistentit bakteerit väistyvät luonnonvalinnassa, koska ne maksavat vastustuskyvystä hintana korkeamman energiankulutuksen tai huonommin toimivan aineenvaihdunnan, kuten myrkyille vastustuskykyiset kasvitkin (Evoluutio - kriittinen analyysi s. 59, 73, 108, 117). Molemmissa tapauksissa on kyse geneettisen informaation menettämisestä, vaikka siitä onkin hetkellisesti hyötyä. Koska informaatio kuitenkin vähenee, kyseessä ei ole evoluutioteorian mukainen mekanismi, joka tuottaa täysin uusia elimiä, rakenteita, rakennesuunnitelmia ja niihin liittyvää kvalitatiivisesti uutta geneettistä materiaalia (Lee Spetner, Not by Chance). Nykyään tiedämme myös sen, että esimerkiksi bakteerien geeneissä on olemassa ”aitaukset”, jotka estävät uusien lajien syntymisen (Trends in Mikrobiology, 2 Feb. 1996, Vol. 4, No 2, ss. 69-72).
 
Käytännön ongelmia
 
Evoluution mekanismi sellaisena kuin se on todistettu tieteellisesti, ei kykene tuottamaan höyheniä, silmiä, siipiä, keuhkoja, muita elimiä tai fysiologiaan liittyviä aineenvaihdunnan verkostoja. Mutaatiot ovat enimmäkseen neutraaleja, mutta aiheuttavat myös epämuodostumia, sairauksia ja kuolemia. Mutaation avulla saadaan joskus aikaisemmin mutaation vuoksi menetetty ominaisuus takaisin. Luonnonvalinta lähinnä poistaa aineenvaihduntaa kuormittavat puolivalmiit rakenteet, valinta selittää rakenteiden säilymisen ennallaan, ei uusien rakenteiden syntymistä. Kun valinta löytää hyödyllisen keksinnön, sen pitäisi jäädä pysyvästi voimaan. Seuraavat keksinnöt tehtäisiin taas tämän pohjalta. Tämä mekanismi ei selitä esimerkiksi veren hyytymisjärjestelmän kehittymistä, joka on kuitenkin pieni mutta elintärkeä yksityiskohta toimivassa fysiologisessa kokonaisuudessa. Seuraavassa käytännön esimerkissä lainaan lääkäri Pekka Reinikaisen ajatuksia (Pekka Reinikainen - Dinosaurusten arvoitus ja Raamattu, s. 162-163).
 
Hyytyminen on erittäin monimutkainen yli 50 eri tekijän järjestelmä, joka ei toimi, jos yksi sen osista puuttuu tai on huomattavan viallinen. Hallitsematon verenvuoto voi tappaa nopeasti. Toisaalta hyytymä ei saa syntyä itsestään tai levitä ketjureaktion tavoin koko verenkiertojärjestelmään. Jos mekanismi olisi kehittynyt osa kerrallaan, se ei kuitenkaan toimisi ilman säätelyjärjestelmää. Muutamasta valkuaisaineesta koostuva hyytymisjärjestelmä ei voi kehittyä asteittain monimutkaiseksi, sillä uusi tekijä joko käynnistäisi toiminnan heti hyydyttäen koko verenkierron, tai sitten se ei tekisi mitään eikä antaisi valintaetua. Järjestelmän ominaisuuksista johtuen kaikki uudet osat tarvitsevat säätelyjärjestelmät eli esivalkuaisaineen sekä aktivoivan valkuaisaineen, jotka toimivat oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Kun hyytyminen alkaa, miksi se pysähtyisi ennen koko järjestelmän hyytymistä? Tämän estämiseksi tarvitaan erillinen monimutkainen järjestelmä. Tulppa täytyy lopuksi vielä lujittaa ja myöhemmin poistaa. Tätäkin varten tarvitaan erilliset järjestelmät, joilla on oma tarkka aikataulunsa. Voisiko tämä kokonaisuus kehittyä askel askelelta kasautuvana luonnonvalintana? Joka askelella pitäisi valita jotakin juuri sillä hetkellä (eikä tulevaisuudessa) hyödyllistä. Jotta saisimme esivalkuaisaineen ja sitä aktivoivan valkuaisaineen, täytyisi lukon ja siihen sopivan avaimen kehittyä samanaikaisesti (Reseptoriligandi, Neuroscience & Behavioral Physiology 21 6: 559-68, 1991).
 
Ongelma on todellisuudessa vieläkin vaikeampi, sillä avaimen pää pitää muuntua ennen lukkoon työntämistä, samoin kuin lukon pitää muuntua avaamisen jälkeen. Valinta syrjäyttäisi hyödyttömän lukon ja avaimen. Oikea lukko-avain-järjestelmä puolestaan olisi hengenvaarallinen ilman hyytymisen pysäyttämisjärjestelmää. Useimmilla hyytymisjärjestelmän molekyyleillä ei ole elimistössä mitään muita tehtäviä. Lisäksi nämä molekyylit on yleensä polypeptidiketjuilla varmistettu, että ne eivät myöskään aiheuta itsestään hyytymiä, ennen kuin täsmäentsyymi aktivoi ne poistamalla varmistimena toimivan polypeptidiketjun. Kuinka luonnonvalinta valitsisi molekyylin, joka on varmistettu niin, ettei se tee mitään? (Michael Behen - Darwin's Black Box).
 
Hyytymisjärjestelmä on vain yksi monista elintärkeistä fysiologisista järjestelmistä, joita ihmiskehon normaaliin päivittäiseen toimintaan tarvitaan. Ne edellyttävät tuhansien geenien, entsyymien, välittäjäaineiden ja hormonien tarkasti yhteensopivaa ja säädeltyä toimintaa. Yhdenkin aineenvaihduntaa säätelevän geenin huono toiminta tässä tuhansien geenien ohjaamassa kokonaisuudessa voi aiheuttaa vakavan sairauden tai kuoleman. Evoluution mekanismi ei selitä niiden syntyä, puhumattakaan kiduksilla hengittävän vesieläimen kehittymistä keuhkoilla hengittäväksi maaeläimeksi, munivan ja vaihtolämpöisen liskon kehittymistä synnyttäväksi ja tasalämpöiseksi nisäkkääksi tai lentäväksi linnuksi.
 
 
2. Fossiilitodisteet
 
Eliölajien pääjaksot ilmestyivät samanaikaisesti
 
Charles Darwinin aikana ei ollut olemassa modernia paleontologiaa. Hän kuitenkin ymmärsi paleontologian olevan tieteenala, joka tulee tulevaisuudessa ratkaisemaan hänen teoriansa paikkansapitävyyden. Evoluutioteoria edellyttää, että maan kerrostumista paljastuu kehitysketju, jossa eliölajien kehittyminen yksinkertaisista elämänmuodoista monimutkaisempiin ja monimuotoisempiin voidaan todistaa fossiililöytöjen avulla. Oli siis odotettavissa, että vanhemmissa kerrostumissa eliölajien kirjo on vähäisempää ja yksinkertaisempaa kuin uudemmissa kerrostumissa. Darwin itse ilmoitti hyvin kaukokatseisesti:
 
"Mikäli välimuotoja ei löydetä, teoriani tulee hylätä."
 
Jo yli 100 vuotta jatkuneet fossiilitutkimukset ovat paljastaneet kuitenkin jotain aivan päinvastaista, mitä evoluutioteoria edellyttää. Kaikki sata eläinkunnan pääjaksoa ja useat luokat ilmaantuivat räjähdysmäisellä nopeudella kambrikauden kerrostumiin. Kambrikauden jälkeen uusia monimutkaisempia lajeja ja pääjaksoja ei suinkaan kehittynyt lisää, vaan ne alkoivat kuolla sukupuuttoon. Nykyään eläinkunnan sadasta alkuperäisestä pääjaksosta on jäljellä enää 30. Eläinlajeista ainoastaan 10% oli jäljellä permikauden lopulla (Science; 1998; 280: 1007 ja 1039). Havainnot paljastavat, että nykyään luonnossa havaitut lajit edustavat sitä, mitä aikaisemmasta monimuotoisemmasta lajikirjosta on jäljellä. Bathin yliopiston evoluutiobiologi Matthew Wills myöntää:
 
"Kambrikauden fossiilit voivat aiheuttaa evoluutiobiologeille todellisen pääsäryn. Tiedämme vaistomaisesti, että meidän tulisi odottaa, että yksinkertaiset organismit kehittyvät ajan kuluessa ja niistä tulee yhä monimutkaisempia. Mutta kambrikaudella eläinten pääryhmät ikään kuin räjähtivät esiin; ne kaikki ilmenivät samanaikaisesti."
 
Satoja nykyajan lintu- ja nisäkäslajeja dinosaurusten kanssa samoissa kerrostumissa
 
Tohtori Carl Werner on kerännyt aineistoa 60 000 valokuvan verran tutkiessaan trias-, jura- ja liitukausien kerrostumia. Hän keskittyi ainoastaan niihin fossiileihin, jotka oli löydetty samoista kerrostumista dinosaurusfossiilien kanssa. Löydökset olivat ällistyttäviä. Fossiileissa oli nimittäin kaikkia nykyeliölajien merkittävimpien pääjaksojen edustajia, kuten papukaijoja, pöllöjä, pingviinejä, sorsia, kuikkia, albatrosseja, merimetsoja, kurppia, avosetteja, oravia, opossumeja, pussihahmoja, siilejä, päästäisiä, majavia, kädellisiä, vesinokkaeläimiä, käärmeitä (kuningasboa), liskoja (maa- ja liitoliskot), kilpikonnia (kotelo- ja pehmeäkilpikonnat), krokotiilieläimiä (alligaattorit, krokotiilit ja gaviaanit), rustokaloja (hait ja rauskut), luukaloja (sampi, lapasampi, lohisilli, kampela, jne.), leuattomia kaloja (viiksiympyräsuiset ja nahkiaiset), niveljalkaisia (hyönteiset, äyriäiset, jne.), nilviäisiä, piikkinahkaisia (meritähdet, merililjat, käärmetähdet, jne.), koralleja, sienieläimiä, nivelmatoja (harvasukasmadot), koppisiemenisiä, neidonhiuspuita, paljassiemenisiä, lehtisammaleita, liekomaisia, käpypalmuja, saniaisia, punapuita, magnolioita, kanukoita, poppeleita, kiinanpunapuita, lumpeita, käpypalmuja, kortteita ja monia muita esimerkkejä.
 
Evoluutioteorian mukaan suurin osa edellä luetelluista lajeista ja päätyypeistä kehittyi vasta dinosaurusten ajan jälkeen. Esimerkiksi lintujen on arveltu kehittyneen dinosauruksista. Dinosaurusten kanssa samasta kerroksesta on löydetty 432 eri nisäkäslajia. Luku on melkein yhtä suuri kuin dinosauruslajien määrä (Kielan-Jarowska, Z., Kielan, Cifelli, R.L., and Luo, Z.X., Mammals from the Age of Dinosaurs: Origins, Evolution, and Structure, Columbia University Press, NY, 2004). Fossiililöytöjen perusteella nämä kaikki ovat kuitenkin ilmestyneet hyvin lyhyen ajan sisällä ja eläneet samanaikaisesti. Skeptikot ovat arvostelleet fossiilitutkijoita huomattuaan, että fossiileja on aikaisemmin yritetty väkisin sovittaa vääränlaiseen sukupuuhun (Sceptic, 1992, 1: 38-47). Luonnonhistoriallisissa museoissa ei myöskään pidetä esillä dinosaurusten rinnalta löydettyjä nykyeläimiä. Evoluutioteoriaan uskominen kuitenkin edellyttää uskomaan, että nykyiset eliölajit ovat kaikesta huolimatta kehittyneet dinosaurusten ajan jälkeen.
 
 
Elävät fossiilit
 
Varsieväkala Latimeria, jonka arveltiin kuolleen sukupuuttoon liitukaudella 80 miljoonaa vuotta sitten, löydettiin elävänä 1938. Varhaisen liitukauden kukka takhtajania perrieri löytyi elävänä Madagaskarilta (Nature, 391; 8 Jan. 1998, ss. 133-134). Myös kambrikauden lonkerojalkainen Lingula sekä 100 miljoonan vuoden ikäinen varhainen kalalaji, australiankeuhkokala, on löydetty elävänä. Nykyisen neopilina-nilviäisen ja 350 vuotta vanhan fossiilin ero on ainoastaan kuoren paksuudessa. Myös tuataran fossiileita on löydetty 170 miljoonan vuoden ikäisistä kerrostumista. Se on yleinen lisko nykyluonnossa. 360 miljoonaa vuotta vanhat molukkiravun fossiilit ovat samanlaisia kuin nykyajan elävät molukkiravut. Kilpikidusjalkaisten 220 miljoonaa vuotta vanhaa fossilia ei voida erottaa nykyisestä. Australianwollemia, joka tunnettiin varhaiseltaliitukauden yli 65 miljoonan vuoden takaisista fossiileista, löydettiin elävänä vuonna 1994. Merililja löydettiin syvän meren haudoista elävänä 1890. Australialaistutkijat ovat löytäneet merenpohjan vuorilta satoja tuntemattomia tai sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lajeja (Tieteen Kuvalehti 12/2001). Amerikkalainen biologi ja paleontologi Niles Eldredge on todennut (Living Fossils, Springer Verlag 1984, New York):
 
"Suurpiirteisesti arvioiden miltei kaikki on elävää fossiilia."
 
Kaikki edellä luetellut lajit ovat pysyneet lähes täysin muuttumattomia evoluutioteorian olettamien satojen miljoonien vuosien aikana. Evoluutioteorian kannalta asian tekee kiusalliseksi se, että sen mukaan nykylajit ovat kehittyneet monista edellä mainituista lajeista. Uusimmat löydöt kuitenkin paljastavat, että kyseiset lajit elävät muuttumattomina nykylajien rinnalla.
 
Kivettymättömiä dinosaurusten luita, joissa on pehmytkudoksia, verisoluja, valkuaisaineita ja DNA:ta
 
Fossiilien todistusvoima evoluutioteorian kannalta joutuu yhä pahempaan umpikujaan, kun pudotan viimeisen pommin. Monet evoluutioteoriaan uskovat ihmiset ajattelevat, että dinosaurusten luiden on pakko olla todella vanhoja, koska ne ovat kivettyneitä. Harvat kuitenkaan tietävät, että biomateriaali voi kivettyä sopivissa olosuhteissa viikon sisällä (Tieteen Kuvalehti 4/93, s. 19). Vielä harvemmat tietävät, että ympäri maailmaa on löydetty valtavia määriä dinosaurusten luita, jotka eivät ole lainkaan kivettyneitä. Uusimmat fossiililöydöt osoittavat, että dinosaurusten jäänteissä on jäljellä vielä pehmytkudoksia, kivettymätöntä luuta, verisoluja, valkuaisaineita ja DNA:n jäänteitä!
 
Biomolekyylit ovat hyvin hauraita ja ne hajoavat luonnossa yleensä viimeistään muutamassa tuhannessa vuodessa entsyymien, säteilyn, veden ja hapen vaikutuksesta. Niiden säilyminen luonnossa yli 50 000 vuoden ajan on erittäin kyseenalaista. Myös veden ja bakteerien vaikutukselta suojatun luun tukirakenteen valkuaisaineet hajoavat biomolekyylien hauraudesta johtuen (Thomas Lindahl, "Instability and decay of the primary structure of DNA", Nature, 362, 1993: 709-705). Laboratoriossa havaittu DNA:n hajoamisnopeus viittaa siihen, että 10 000 vuoden kuluttua sitä ei enää pitäisi olla jäljellä ollenkaan. Orgaanisten molekyylien asiantuntija, professori Tomas Lindahl on arvioinut, että DNA voi säilyä luonnossa korkeintaan 20 000-40 000 vuoden ajan (Nature, 1993, 362, 709-715). Molekyylibiologi Noreen Tuross Smithsonian Instituutista toteaa myös, että normaalioloissa DNA tuhoutuisi täydellisesti 40 000-50 000 vuodessa (Science, 9 July 1993, Vol. 261, ss. 160-162). DNA hajoaa myös meripihkan sisällä, koska se on termodynaamisesti epävakaata. Miljoonien vuosien aikana myös ympäristön luonnollinen säteily vaurioittaisi DNA:ta. Lindahl toteaa, että täysin vedettömiä, hapettomia ja säteilyltä suojattuja ympäristöjä ei ole olemassakaan. Lindahlin mukaan veden kanssa kosketuksissa olevasta DNA:sta jäisi muutaman tuhannen vuoden jälkeen jäljelle vain hyvin pieniä palasia.
 
Dinosaurusten luista eristettyjen valkuaisaineiden kuten albumiinin, kollageenin ja osteokalsiinin sekä DNA:n perusteella niiden ikä on ajoitettava uudelleen korkeintaan 40 000-50 000 vuoden ikäisiksi, sillä kyseisten aineiden korkeinta mahdollista säilymisaikaa luonnossa ei voi ylittää.​ Evoluutioteorian mukaan ne ovat kuitenkin kuolleet yli 65 miljoonaa vuotta sitten. Seuraavaksi esittelen joitakin esimerkkejä massiivisesta aineistosta, jonka lääkäri Pekka Reinikainen on koonnut kirjaansa Dinosaurusten arvoitus ja Raamattu monista arvostetuista tiedejulkaisuista. On täysin kiistämätöntä, etteikö alla olevista näytteistä monet olisi vain muutaman tuhannen vuoden ikäisiä.
 
Mary Schweitzer pääsi tutkimaan miltei täydellisesti säilynyttä tyrannosaurus rexin luurankoa, joka löytyi Montanasta vuonna 1988 (Journal of American Medical Association, 17 Nov. 1993, Vol. 270, No 19, ss. 2376-2377). Luurangon iäksi arvioitiin "80 miljoonaa vuotta". Peräti 90% luurangon luista oli tallella ja vielä osittain nivelin toisiinsa liittyneinä. Schweitzer on erikoistunut kudostutkimukseen ja kutsuu itseään molekyylipaleontologiksi. Hän valitsi löydöksen reisi- ja sääriluut ja päätti tutkia luuydintä. Schweitzer havaitsi, että luuydin ei ollut kivettynyt ja että se oli säilynyt käsittämättömän hyvin. Luu oli täysin orgaanista ja erittäin hyvin säilynyttä. Schweitzer tarkasteli sitä mikroskoopilla ja huomasi kummallisia rakenteita. Ne olivat pieniä ja pyöreitä ja niissä oli tuma, aivan kuin punaisia verisoluja verisuonessa. Mutta verisolujen olisi pitänyt hävitä dinosauruksen luista jo aikoja sitten. Shweitzer kertoo (Science, July 1993, Vol. 261, ss. 160-163):
 
"Ihoni nousi kananlihalle, aivan kuin olisin tarkastellut modernia luuleikettä. En tietenkään voinut uskoa näkemääni ja sanoin laboratorion teknikolle: 'Nämä luuthan ovat 65 miljoonan vuoden ikäisiä, kuinka verisolut voisivat säilyä niin kauan?'"
 
Merkittävää tässä löydössä oli se, että kaikki luut eivät olleet täysin kivettyneet. Luiden erikoistutkija Gayle Callis näytti luunäytteitä tieteellisessä kokouksessa, missä eräs patologi oli sattumalta nähnyt ne. Patologi oli huomauttanut:
 
"Tiedätkö, että tässä luussa on verisoluja?"
 
Tästä sai alkunsa melkoinen jännitysnäytelmä. Mary Schweitzer näytti leikettä kuuluiselle dinosaurusten tutkijalle Jack Hornerille, joka katsoi näytettä (EARTH, 1997, June: 55-57, Schweitzer et al., The Real Jurassic Park):
 
Horner: "Arvelet siis, että tässä on verisoluja?"
Schweitzer: "En"
Horner: "No, yritäpä sitten todistaa, että ne eivät ole verisoluja"
 
Mary Schweitzer on löydöksensä takia joutunut tietysti kovan paineen kohteeksi ja julkisuudessa hän on yrittänyt kiemurrella ulos näistä hänen nimeensä liitetyistä havainnoista säilyttääkseen hovikelpoisuutensa tiedemaailmassa. Tässä vaiheessa sillä, mitä Schweitzer asiasta lausuu, ei ole enää merkitystä, vaan ainoastaan tutkimustulokset ratkaisevat.
 
Alla olevassa kuvassa vasemmalla tumallisia veren punasoluja tyrannosaurus rexin luuytimessä. Näytteessä oli analyysin mukaan muutaman tuhannen vuoden ikäistä hemoglobiinia (kuva: Mary Schweitzer, Earth Magazine, June 1997). Oikealla olevassa kuvassa on haarautuvia, läpinäkyviä putken kaltaisia rakenteita, jotka vastaavat trabekkeliluun huokosia. Pienien punaisten jyvien todettiin olevan rautaoksidia (Kaye et al., PLoS One 3, 7: e2808).
 
 
Alla olevassa kuvassa on pehmytkudosta tyrannosaurus rexin luuytimestä (kuva: Schweitzer, et al., “Soft-Tissue Vessels and Cellular Preservation in Tyrannosaurus rex”, Science, 307, 2005, 1952, 6). Lisää vastaavia kuvia löytää hakemalla googlesta hakusanoilla dinosaur, blood, soft, tissue.
 
 
Hollantilaisen Leidenin yliopiston biokemisti Gerard Muyzer raportoi syksyllä 1992 onnistuneensa kollegoidensa avulla eristämään useiden dinosaurusten, kuten ceratopsian ja hadrosauruksen, luista osteokalsiini-nimistä luun valkuaisainetta (Science, Vol. 261, s. 161).
 
Paleontologi Jack Horner on eristänyt Tyrannosaurus rexin luuainaksesta DNA-ketjun osia (HS 26.9.1994). 
 
Kiinassa on eristetty DNA:ta dinosauruksen munista (HS 17.3.1995).
 
Allan Wilson eristi DNA:ta 140 vuotta sitten kuolleesta quaggasta, joka on sukupuuttoon kuollut seeprankaltainen eläin. Hän pystyi eristämään DNA:ta myös jäätyneestä mammutista.
 
C. Barreto on työryhmänsä kanssa tutkinut dinosaurusten kivettymättömiä luita, joiden kalsiumin ja fosforin pitoisuuden suhde on samanlainen kuin nykyisissä luissa. Alkuperäinen julkaisu paljastaa luiden hienosti säilyneet mikroskooppiset yksityiskohdat (Science, 262:2020-2023). Evoluutioteorian mukaan luut ovat 72-84 miljoonaa vuotta vanhoja.
 
Kanadan Albertasta löydettiin dinosaurusten luita, jotka olivat täysin kivettymättömiä. Myös Alaskasta on löydetty kivettymättömiä dinosaurusten luita (Journal of Paleontology 1987 Vol. 61, No 1, ss. 198-200):
 
"Vieläkin vaikuttavampi esimerkki löydettiin alaskan pohjoisrannikolta, missä tuhannet luut ovat lähes täysin kivettymättömiä. Luut näyttävät ja tuntuvat vanhoilta lehmän luilta. Löytäjät eivät kahteenkymmeneen vuoteen raportoineet löytöään, koska he olettivat että kyseessä ovat biisonien eikä dinosaurusten luut."
 
Kiinasta Yixian kerrostumasta löydettiin Sinosauropteryx-dinosaurusfossiili, jonka "höyhenet" osoittautuivat ihonalaisiksi kollageenisäikeiksi. Tässä fossiilissa ei ollut säilynyt pelkästään nahka, vaan myös eräät sisäelimet. Fossiilissa voidaan selvästi todeta erilliset rinta- ja vatsaontelot. Vastasyntyneen alligaattorin poikkileikkaus on lähes identtinen. Kun hengitysfysiologian asiantuntija ja tohtori John Ruben Oregonin osavaltion yliopistosta näki fossiilin, hän totesi:
 
"Silmäni pullistuivat ulos kuopistaan kun tajusin, että tässä oli ensimmäinen pehmytkudoksen todistusaineisto siitä, että dinosauruksella oli samanlainen keukojen, maksan ja suoliston järjestys kuin krokotiililla."
 
Brasilian Araripestä on löydetty erittäin hyvin säilyneitä pterosaurusten fossiileja. Jopa niiden lihakset ovat säilyneet. Tämä viittaa siihen, että fossiloituminen on tapahtunut muutamassa tunnissa (Discover 2/1994). Fossiilien kolmiulotteiset yksityiskohdat ja jopa korvan luut ovat säilyneet ennennäkemättömällä tavalla. Lontoon yliopiston paleontologi Stafford Howse totesi fossiileja tutkittuaan:
 
"Jos tuo otus olisi koullut puoli vuotta sitten, hautautunut ja kaivettu esiin, se olisi juuri tämän näköinen. Se on aivan täydellinen joka suhteessa"
 
Tutkijat ovat viime aikoina yllättäneet maailman löytämällä DNA:ta ja valkuaisaineita hyvin monista fossiileista, joiden geologinen ikä arvioidaan hyvin korkeaksi. Meripihkan sisältä löydetyn "25-30 miljoonan vuoden" ikäisen termiitin DNA:n aitous varmistettiin analyysillä, joka osoitti, että kyseessä todella on termiitin DNA (Science, 25 Sept. 1992, Vol 257, ss. 1860-1862; Scientific American, April 1996, ss. 70-77).
 
Meripihkassa säilyneistä eläimistä ja kasveista on löytynyt paljon DNA-molekyylien osia (Environ. Microbiol., (2000), 2, 243-250).
 
Kollageeni on luiden tärkeä valkuaisaine ja sitä on löydetty jurakauden dinosauruksista (T. Y. Ho, Proc. Natl. Acad. Sci. USA. 54, 26; 1965; R. W. G. Wyckoff et al., Comp Biochem. Physiol. 55B, 95; 1976).
 
Selkärankaisten luukudosten valkuaisainetta käytetään radiohiiliajoitukseen, jolla päästään parhaimmillaan enintään 50 000 vuotta ajassa taaksepäin. Vanhassa luussa kollageeni hajoaa osittain ja liukenee. Se voi hävitäkin luusta. Kollageeni voi hajota nopeasti eläimen kuoleman jälkeen, kuten Keniassa tapahtui aavikolla lojuneille luille 10 vuodessa. Toisaalta yli 70 000 vuotta vanhoiksi arvioiduista valaan luista löydettiin vielä 70% kollageenista. Luun orgaanisen hiilen ja erityisesti typen pitoisuus voidaan mitata. Ne kertovat alkuperäisen kollageenin määrän.​ Eräästä 13 000 vuoden ikäiseksi arvioidusta mammutin luunäytteestä kaikki kollageeni oli jo hävinnyt (Science, 1978, 200, 1275) ja luusta löydettiin vain seerumin albumiinia (Methods in Enzymatology, Vol. 224, ss. 121-129).
 
Eräästä oviraptorin jäännöksestä on löytynyt osa kynnen tuppea, joka rakentuu valkuaisaineista. Liitu- ja jurakauden dinosaurusten luista on eristetty kollageenia (Nature Biotechnology, Sept. 1997, Vol. 15, s. 855).
 
Hengitysfysiologi John Ruben tutki UV-valolähteen avulla nuoren dinosauruksen suolistoa, maksaa, henkitorvea ja lihaksia (Science, 22 Jan. 1999, Vol. 283, s. 468). Hän totesi, että sen keuhkot muistuttavat rakenteeltaan krokotiilin keuhkoja, mikä viittaa vaihtolämpöisyyteen. Tutkijat löysivät lisäksi samanlaisen maksaa mäntänä käyttävän pallean kuin krokotiileilla.
 
Etelä-Italiasta, Pietraroian kalkkikivikerrostumasta, joka on evoluutionäkemyksen mukaan 110 miljoonan vuoden ikäinen, löydettiin lähes täydellinen dinosauruksen fossiili, jonka maksa-, suolisto-, lihas- ja rustokudoksia oli jäljellä. Tutkijoiden mukaan löytö on uskomattoman hieno, sillä koskaan aiemmin ei ole löydetty yhtä hyvin säilyneitä dinosauruksien sisäelimiä ja lihaskudoksia. Hämmästyttävin yksityiskohta on säilynyt suoli, jossa voidaan havaita lihaskudosta. Tutkijoiden mukaan suoli näytti aivan kuin vastaleikatulta (TREE, August 1998, Vol. 13, No. 8, ss. 303-304).
 
Myös Brasilian Araripestä on löydetty dinosaurus, jonka pehmytkudokset ovat säilyneet erittäin hyvin aivan pienimpiä yksityiskohtia, kuten lihassäikeitä, poikkijuovia ja verisuonien kanavia myöten (Nature, 4 Jan. 1996, Vol. 379, s. 32).
 
Gobin autiomaasta löydettiin poikkeuksellisen hyvin säilynyt oviraptorin fossiili (Science; 1994, 266, 799-782 & Nature 21/28 Dec. 1995, Vol. 378, No. 6559).
 
"Liitukauden" meripihkan sisältä on löydetty osia linnun sulasta sekä tammen kukintoja muistuttavia lehtipuun kukintoja, joiden arvioidaan olevan "90-94 miljoonan vuoden" ikäisiä. Meripihkan sisältä on löydetty myös sammakko.
 
 
Montanan osavaltiosta Yhdysvalloista löytyi kesällä 2000 muumioitunut brachylophosaurus canadensis. Tämä sorsalisko oli muumioitunut ennen kivettymistään. Liskosta on säilynyt paitsi luuranko, myös suuri osa pehmytkudoksista, lihaksista, nahasta, suomuista ja mahalaukun sisällöstä. Fossiilista erottuvat mm. oikea olkalihas, kaula, sorsamainen nokka, selkäharja ja kolmivarpaisten jalkojen anturat (Tieteen Kuvalehti 4/2003). 
 
"Liitukauden" kalafossiileista on saatu pyyhkäisyelektronimikroskoopilla kuvia pehmytkudoksista, kuten notoleposin lihassäikeistä, joissa solun tumat näkyvät selvästi (Santana Fossils, s. 83). Myös kiduksia ja suolistoa on kuvattu. Nämä ovat kudoksia, jotka pilaantuvat hyvin nopeasti.
 
Jochen J. Brocks ja hänen tutkimusryhmänsä ovat tutkineet Australiassa "2700 miljoonaa vuotta" vanhaa kerrostumaa ja kiinnittivät erityistä huomiota näytteiden puhtauteen sulkeakseen pois kontaminaation mahdollisuuden. Näytteet vahvistivat syanobakteerien eläneen tuolloin, sillä tutkimuksessa todettiin niille tyypillisiä solukalvon rasvoja, samoin kuin steroleja, jotka viittaavat aitotumallisiin soluihin (Science, 13 Aug. 1999, Vol. 285, ss. 1025-1026). Eräs toinen tutkijaryhmä ilmoitti marraskuussa 2000 löytäneensä "2600 miljoonaa vuotta" vanhaa orgaanista ainesta kivistä Etelä- Afrikasta.
 
Hyvin säilyneet trilobiittien ja muidenkin "kambrikauden" eläinten monimutkaiset silmät ja röntgenkuvissa näkyvät sisäelimet pakottavat kysymään, kuinka fossiili aikanaan syntyi niin, että silmän linssit ovat aivan virheettömät ja sisäelimet paikoillaan, ja kuinka fossiili säilyi virheettömänä peräti "350-500 miljoonaa vuotta" (Levi-Setti, Trilobites, 2. painos, s. 48). Tällaiset fossiilit eivät ole mitään harvinaisuuksia. Evoluutiokäsityksen mukaan vanhimmat monisoluiset eläinfossiilit Kanadasta ja Kiinasta ovat kambrikaudelta eli "yli 500 miljoonan vuoden ikäisiä". Ne ovat usein säilyneet sisälmyksiä ja pienimpiä yksityiskohtia myöten. "Vuosimiljoonien" ikäisiä kalafossiileja esiintyy usein kilometrien laajuisina kenttinä, jotka vieläkin "tuoksuvat" kalalle.
 
Meripihkan sisällä säilyneitä, "kymmenien miljoonien vuosien" ikäisiksi arvioitujen hyönteisten kudoksia on myös tutkittu elektronimikroskoopilla. Otetuissa kuvissa voidaan nähdä jopa solujen sisäisiä rakenteita, kuten mitokondrioita ja solun tumia (Scientific American, April 1996, Vol. 274, No. 4, ss. 70-77).
 
Pehmytkudosta sisältäviä "varhaisjurakauden" nisäkkäiden, conodonttien fossiileja on myös löydetty (D. E. G. Briggs et al. 1983, Lathaia 16, 1). Kovissa kudoksissa on kollageenia ja muuta orgaanista materiaalia (Paleobiology of Conodonts, R. J. Alridge, Ed.; Ellis Horwood, Chichester 1987, ss. 105-110). Myös dentiiniä on osoitettu näiden eläinten fossiileissa (Nature, 14 April 1994, Vol. 368, s. 591).
 
Vieläkin värejä säihkyvät kitiinikuoret löydettiin "25 miljoonan vuoden" ikäisistä kivettyneistä hyönteisistä Saksan Westerwaldissa. Väri vaihtelee teräksensinisestä vihertävään tai punertavaan. Kyseessä on vanhin tunnettu kitiini (Science, Vol. 276, s. 1541). Kitiini on erittäin vahvaa luonnonainetta, jota on myös ravuossa ja hämähäkeissä. Se kuitenkin hajoaa luonnossa melko nopeasti esim. homeiden tuottamien kitinaasi-entsyymien vaikutuksesta. Myös hapot ja emäkset hydrolisoivat sitä.
 
"Varhaisen ordovikikauden" (joka perinteisen näkemyksen mukaan alkoi 510 miljoonaa vuotta sitten) kalafossiilien lähes virheettöminä säilyneitä kudoksia voi nähdä mikroskooppikuvina Nature-tiedelehdessä (Nature, 4 March 1976, Vol. 260, ss. 36-38).
 
"Ordovikia" seuranneen "siluurikauden" pehmytkudoksisten eläinten fossiileja on myös löydetty (Nature, 18 July 1996, Vol. 382: 248-250).
 
Vieläkin vanhempia alkioita ja kudoksia on löydetty "570 miljoonan vuoden" ikäisistä kerrostumista. Kirjoittajat toteavat, että aivan kuin jokin taika olisi rikkoutunut, kun he löysivät kyseiset fossiilit, joissa yksityiskohdat olivat säilyneet aivan solutasoa myöten. Tämä hämmästyttävä löytö tehtiin Etelä-Kiinassa. Toinen tutkimusryhmä vahvisti löydön. Näytteiden säilyminen on jotakin täysin ennennäkemätöntä. Jopa solutason anatomiaa ja alkion kehitystä voidaan tutkia fossiileista, mitä aikaisemmin ei edes pidetty mahdollisena. Eläinten alkiot ovat pieniä ja niitä on eri kehitysvaiheissa (Nature, 5 Febr. 1998, Vol. 391, ss. 553-558).
 
Vielä edellisiäkin vanhempien, "esikambrikauden" (yli 570 miljoonan vuoden ikäisten), mikrofossiilien kuvia voi nähdä kirjassa Evoluutio - kriittinen analyysi sivuilla 212-213 ja 282. Myös näiden mikrofossiilien rakenteiden yksityiskohdat ovat säilyneet.
 
Syksyllä 2000 uutisoitiin laajasti "250 miljoonan vuoden" ikäisten bakteerien henkiin herättäminen (Nature, 19 Oct. 2000, Vol. 407, ss. 897-900) suolakiteistä, jotka olivat yli 500 metrin syvyydessä "permikauden" kerrostumassa. Bakteerit kasvoivat nestetipoista vuorisuolakiteiden sisältä. Koe toistettiin äärimmäisen tarkkaa hygieniaa noudattaen 53 kertaa. Tätä on vaikea ymmärtää, sillä bakteerien itiön entsyymit menettävät tietyn ajan kuluessa toimintakykynsä. Tämä johtuu sen rakenneosien, aminohappojen, muuttumisesta peilikuvikseen (raseemisen seoksen muodostuminen, Bada, J. L. 1982: Racemization of amino acids in nature. Interdiscio. Sci. Rev. 7, 30-46). Tämä tapahtuu muutamassa vuosituhannessa. Vaikka itiössä olisi aineenvaihduntaa tämän estämiseksi, toimintaan tarvittava energialähde puuttuisi. Entsyymit menettävät toimintakykynsä aminohappojen muuttuessa peilikuvikseen.
 
Lisäksi puolet itiön DNA-koodin sytosiinista hajoaa urasiiliksi parissasadassa vuodessa, sillä koodia korjaavat entsyymit eivät ole aktiivisia itiössä. Näin ollen jo ympäristössä jo luonnostaan esiintyvä säteily tuhoaisi koodin. Itiöt olivat myös suolaisessa vedessä kiteen sisällä eli toisin sanoen alttiina myös veden biomolekyylejä hajottavalle vaikutukselle. Tohtori Tomas Lindahl, DNA:n säilymisen asiantuntija, joka työskentelee Imperial Cancer Research Foundin palveluksessa Lontoossa, totesi:
 
"Raportti on typerä eikä tulosta voi ottaa todesta. On valitettavaa, että Nature julkaisee vielä tämän kaltaisia raportteja."
 
Naturen toimittaja, tohtori Henry Gee puolustautui sanomalla, että hänen konsultoimansa asiantuntijat olivat "täysin vakuuttuneita siitä, että kyseessä olivat 250 miljoonan vuoden ikäiset bakteerit". Looginen ja ainoa mahdollinen johtopäätös on kuitenkin - sillä biokemia ei voi tässä yhteydessä tehdä poikkeusta tutkijoiden miellyttämiseksi - että "250 miljoonaa vuotta" vanha kerrostuma on vain joidenkin tuhansien vuosien ikäinen. Parhaiten dokumentoitu ja testattu, hengissä säilynyt itiö löytyi 1956 avatusta Louis Pasteurin sinetöimästä koeputkesta. Ikää itiöllä oli noin 70 vuotta. Lindahl on arvioinut, että itiöt voisivat säilyä parisataa vuotta, korkeintaan kuitenkin parituhatta vuotta.
 
Edellä "250 miljoonaa vuotta" vanhan bakteerin kohdalla mainitut ongelmat koskevat myös "25 miljoonan vuoden" ikäisiksi arvioituja bacillus sphaericus -bakteereita, jotka Kalifornian polyteknillisen yliopiston professori Cano herätti henkiin meripihkan sisältä (Science, 19 May 1995, Vol. 268, ss. 1060-1064). Ei ole epäilystäkään, etteikö Cano todella herättänyt bakteereita henkiin, sillä hän toisti kokeensa valvotuissa olosuhteissa satoja kertoja. Cano löysi myös aikaisemmin tuntemattomia bakteereita (Nature, 9 Dec. 1993, Vol. 366, s. 513). Cano puolustaa Science-lehdessä (Science, 22 Dec 1995, Vol. 270, ss. 2016-2017) tutkimustuloksiaan arvosteluryöpyn jälkeen ja kertoo käsitelleensä huolellisesti yli 80 näytettä sulkeakseen pois kontaminaation mahdollisuuden.
 
Meripihkan sisästä löydettyjen sukupuuttoon kuolleen proplebeia dominicana -mehiläisen suolistosta on herätetty henkiin bakteereita, joiden kaltaisia myös nykyiset Dominikaanisen tasavallan ampiaiset kuljettavat suolistossaan.
 
Meripihkasta on löydetty paljon hyönteisiä, jotka ovat säilyneet niin hyvin, että solujen mitokondriotkin ovat tallella ja lihasten poikkijuovat näkyvät yksityiskohtia myöten (Scientific American, April 1996, Vol. 247, No. 4, ss. 70-77). Hyönteisistä on eristetty DNA:ta, jonka analyysillä on varmistettu DNA:n olevan kyseiselle hyönteiselle tunnusomaista, mutta vanhaa. Vanhin professori Raul Canon tutkima näyte on perinteisen näkemyksen mukaan "125 miljoonaa vuotta" vanha hyönteinen libanonilaisesta meripihkasta.
 
Uudet fossiililöydöt, jotka kattavat nykyään koko perinteisen geologisten kausien historian, osoittavat jopa "esikambristen" solujen rakenteiden säilyneen pienimpiä yksityiskohtia myöten (Evoluutio - kriittinen analyysi, ss. 212-213).
 
Iänmääritysmenetelmät menettävät uskottavuutensa
 
Monet evoluutioteoriaan uskovat ihmiset eivät tiedä, ettei ole olemassa mitään ehdottoman varmaa iänmääritysmenetelmää. Miljoonia vuosia vanhoiksi uskottuja näytteitä ei voi ajoittaa radiohiilimenetelmällä, koska sillä voidaan päästä ajassa taaksepäin korkeintaan 50 000 vuotta. Fossiilin ikä määritellän yleensä epäsuorasti tai indeksifossiilien perusteella. Jos maakerrostumasta löytyy niin sanottu indeksifossiili (johtofossiili), joka evoluutioteorian mukaan on elänyt esimerkiksi "350 miljoonaa vuotta" sitten, seuraa tästä, että maakerrostuman ikä on 350 miljoonaa vuotta. Kyseessä on kehäpäätelmä, joka on täysin arvoton ja perustuu yksinomaan uskoon evoluutioteorian paikkansapitävyydestä. Aikaisemmin luultiin, ettei lämpötila, paine ja kemiallinen ympäristö vaikuta radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvaan iänmääritykseen.
 
"Varmuus on häviämässä eikä radioaktiivista hajoamista, geologisen ajan mittaria, voida enää verrata kelloon." (Science 29 Oct. 1999, Vol. 286, ss. 882-883)
 
Hyvin vanhojen kerrostumien ikää "mitataan" myös kalium-argon -menetelmällä. Sillä ei kuitenkaan voida koskaan mitata itse fossiilin ikää, vaan fossiilin läheltä löytyvän tuliperäisen kiven ikää, mikäli sellaista löytyy. Sekään ei ole ongelmatonta. Uudessa Seelannissa määritettiin kyseisellä menetelmällä useiden tunnettujen, viime vuosisadalla tapahtuneiden, laavapurkausten synnyttämien kivien ikä. Laboratorio ilmoitti 25-30 vuoden ikäisten näytteiden iäksi satojatuhansia tai miljoonia vuosia (Creation ex nihilo, 2/2000, Vol. 22, No. 1). Täysin evoluutioteoriaan sopimattomia "ajanmäärityksiä" on runsain mitoin. Tutkijat hylkäävät ne ja ottavat käyttöön ainoastaan evoluutioteoriaan sopivat tulokset.
 
3. Elämän alku
 
Charles Darwinin aikana solun ajateltiin olevan yksinkertainen limamöykky. Oli helppo kuvitella ensimmäisen solun syntyneen sattumalta lätäkössä, jossa oli oikea lämpötila ja elämän rakennusaineita ja alkaneen sitten kopioimaan itseään muodostaen yhä monimutkaisempia elämänmuotoja. Evoluutioteoria opettaa elämän synnystä vielä nykyäänkin samalla tavalla huolimatta siitä, että nykyään tiedämme ensimmäisen solun täytyneen pystyä vähintään seuraaviin toimintoihin:
 
1. Ravinnon hankkimiseen liittyvät toiminnot - ravintoaineiden tunnistaminen ja niiden siirtyminen soluun.
2. Toiminnot, joiden avulla ruoka sulaa, muuttuu ravinnoksi ja muokkautuu uusiksi raaka-aineiksi.
3. Kemialliset reaktiot, joiden avulla muutamat näistä raaka-aineista muuttuvat energiaksi, joka käytetään lämpönä tai muiden kemiallisten reaktioiden liikkeelle panijana.
4. Kemialliset reaktiot, joiden avulla raaka-aineet muuttuvat solun kehitykselle ja elämälle tarpeellisiksi aineiksi - kasvuun, vaurioiden korjautumiseen liittyvät reaktiot.
5. Toiminnot, joiden avulla kuona-aineet ja tarpeettomat sivutuotteet poistuvat solusta.
 
Yllä olevat toiminnot vaaditaan ensimmäiseltä solulta siksi, koska muuten se ei olisi voinut kopioida itseään ja evoluutio olisi pysähtynyt heti alkuunsa solun kuoltua. Jos yksikin luetelluista toiminnoista ei toimisi oikealla tavalla, kaikki muut toiminnot olisivat solun elämisen kannalta täysin merkityksettömiä. Ensimmäiseltä solulta vaaditaan kaikki tai ei mitään. Ensimmäinen solu ei ole voinut kehittyä itseään yksinkertaisemmasta mallista, vaan sen on täytynyt itse olla ensimmäinen. Luettelon toiminnot edellyttävät vähintään seuraavia solun osia:
 
1. Flagellum
2. Sentroli
3. Tumakelmu
4. Huokoset
5. Nukleoli
6. Lysosomi
7. Kromosomi
8. Ribsomit
9. Vakuolit
10. Endroplasmaverkko
11. Golgin laite
12. DNA molekyylit
13. Mitokondriot
14. Solukeitto
15. Solukalvo
Kaikkien yllä lueteltujen solun osien on täytynyt syntyä samanaikaisesti. Niiden on täytynyt sen lisäksi myös osua juuri oikeille paikoille solussa ja käynnistyä samanaikaisesti harmoniseen yhteistoimintaan. Jos yksikin luettelon osista puuttuisi, eksyisi väärään paikkaan tai käynnistyisi väärään aikaan, muut osat olisivat solun elämisen kannalta täysin merkityksettömiä. Voisimme tarkastella jokaista solun osaa erikseen, mutta se veisi valtavasti tilaa artikkelista ja varmasti uuvuttaisi jo valmiiksi uupuneen lukijan. Otetaan tarkastelun alle kuitenkin esimerkiksi solukalvo. Sen toimintoihin kuuluu seuraavia asioita:

1. Se "päättää" mitkä aineet saavat tulla soluun ja mitkä aineet saavat lähteä solusta. Se ympäröi solua ja liikuttaa lävitsensä aineita ulos ja sisään.
2. Kalvo ratkaisee myös kyseisten aineiden tarkan määrän.
3. Se sallii kummankin suuntaisen kulun joillekin ainehiukkasille, yksisuuntaisen kulun joillekin muille, mutta joitakin se ei päästä lävitse lainkaan.
4. Osan aineista se imeyttää lävitsensä ja osan se siirtää eräänlaisella pumppausmenetelmällä
5. Solukelmusta lähtee sormen tapaisia ulokkeita, jotka kiertyvät toisiaan kohti ja sulkevat sisäänsä ravintoaineita sisältävän pikku vesipisaran.
6. Kelmu voi myös painua kuopalle ja sulkea sisälleen haluamansa vesipisaran.
 
Kaikkien yllä lueteltujen solukalvon toimintojen on täytynyt toimia moitteettomasti ja harmonisesti. Jos yksikin luettelon toiminnoista ei toimisi kunnolla, muut toiminnot olisivat solun elämisen kannalta täysin merkityksettömiä ja solu kuolisi. Myös näitä toimintoja voisimme tarkastella erikseen syvemmin, mutta laajempi tutustuminen ensimmäisen solun toimintoihin vaatisi paksun kirjan kirjoittamisen. Pidän kuitenkin mainitsemisen arvoisena, että yllä esitetyn luettelon tapahtumat edellyttävät vähintään seuraavia kemikaaleja:

1. DNA
2. Neljä eri deksiribotidipyrofosfaatia.
3. Yksi molekyyli DNA-polymeraasia.
4. Yksi molekyyli RNA polymeraasia.
5. Ribotidifosfaatteja.
6. 20 eri aminoakyylinukleotidia.
7. Yksi molekyyli aminoakyyli RNA polymeraasia.

 
Lienee turha enää tässä vaiheessa mainita, että jokainen kemikaali on solun elämisen kannalta elintärkeä. Yhdellekään näistä kemikaaleista ei olisi merkitystä, ellei kaikkia muita olisi saatavilla. Mikään muu kemikaali ei voi korvata niitä.
 
 
Kuten koulubiologiasta olemme oppineet, DNA sisältää eliön rakennusohjeet, jotka on kirjattu eräänlaisella koodikirjoituksella sen kierrerakenteisiin. Esimerkiksi ihmisen DNA:n sisältämän koodin määrä vastaa noin 100 hyllymetriä kirjoja, jotka ovat täynnä kirjoitusta. Nobel-palkittu ranskalainen biokemisti ja ateisti Jacques Monod on sanonut:
 
"On täysin järjetöntä uskoa elävän solun syntyneen sattumalta. Kuitenkin uskon niin, koska en näe muutakaan vaihtehtoa."
 
4. Yhteenveto
 
Viimeisen vuosisadan aikana tiedon määrä ja ihmisten kyky etsiä tietoa ympäröivästä maailmankaikkeudesta on kasvanut nopeammin kuin koskaan aikaisemmin maailmanhistoriassa. Evoluutioteorian perusajatus on herkullinen ja se tyydyttää enemmistön tiedonjanon siitä, miksi olemme olemassa. Totuus on kuitenkin se, että kun ihminen lähtee avoimesti ja rehellisesti koettelemaan evoluution pohjalta rakentamaansa maailmankuvaa tieteen vaatimalla kriittisyydellä, syntyy kysymyksiä moninkertaisesti nopeammin kuin vastauksia. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän tiedät mitä et tiedä. Älykäs tutkimustyö johtaa lopulta siihen mihin se on Jacques Monodin ja tuhansien muiden tiedeyhteisön suurten auktoriteettien kohdalla johtanut. He myöntävät, että heidän maailmankuvansa perustuu täysin järjettömille ja uskonvaraisille olettamuksille, mutta siitä huolimatta he painottavat, että he uskovat siihen kaikesta huolimatta vakaasti, sillä eivät näe muutakaan vaihtoehtoa.
 
5. Lähteet
 
- Nature (kansainvälinen tiedejulkaisu)
- Science (amerikkalainen tiedejulkaisu)
- Lukuisat muut kansainvälisesti tunnustetut tieteelliset julkaisut ja tutkimukset.
- Pekka Reinikainen - Dinosaurusten arvoitus ja Raamattu, Kuva ja sana, 2003
- Siegfried Scherer, Reinhard Junker, Matti Leisola: Evoluutio - Kriittinen analyysi, Datakirjat, 2007
 
Lähdeviitteet on ilmoitettu tarkemmin artikkelin tekstissä sulkeissa.
 

 

 
 
Esittely    -    Ota yhteyttä    -    Sivukartta    -    Tekijänoikeudet
 
 
 
 
©2017 Evoluutio tieteen ja historian valossa | Raamattusivut - suntuubi.com